Puutarha oli muuttunut kahdessa viikossa. Lisää kukkia ja miljoona nuppua. Tuo viihtyy tuossa. Tuo pitää siirtää. Ajattelin ruusupenkkiä. Pientä perunamaata. Ihastelin punaisia puolukoita ja olin onnellinen ruusupavusta. Sain sen äitienpäivälahjaksi kaksivuotiaalta. Ja nyt se kukoistaa. Näytän varmasti aika idiootilta hyppiessäni ympäri pihaa. Kamera kaulassa, puhelin kädessä. Nypin sieltä täältä, sandaali uppoaa multaan. Siirrän vähän tuolia, tarkastelen kokonaiskuvaa. Päässä vilisee kasveja, multaa, sammalta ja kanervia. Ysitien reunassa näin niin kaunista metsäkangasta. Vaaleaa jäkälää, kirkkaan vihreää sammalta, violettia kanervaa. Onnistuisiko omaan pihaan. Sitä pohdin. Perustan mielessäni kasvimaata ennen kuin nukahdan. Hengästyttää.
19 elokuuta 2012
16 elokuuta 2012
viikko ja yksi päivä
Opiskelijaelon aikana olen asunut pienessä homeisessa asunnossa piritorin laidalla. Sitten vaihdoin kaupunkia ja asuin betonisessa opiskelijakylässä. Viimeiset vuodet sain asua puutaloissa melkein keskellä kaupunkia. Ihan onnekkaalta tuntuu.
Vielä hetki sitten en voinut kuvitellakaan muuttavani tästä asunnosta pois. Tuntui pahalta, että tätä meidän kotia asuttaisi joku muu. Nyt, perheen kasvettua yhdellä ja tämän yhden kasvettua meneväksi ja ehtiväksi kaksivuotiaaksi, en malta odottaa että pääsen muuttamaan täältä pois. Yhteen tasoon. Siis aika aikaansa kutakin. Nyt tuntuu, että on todella aika astua eteenpäin.
Täällä jään kaipaamaan asuntoa ja muuta materiaa enemmän ystäviä. Turku antoi parastaan.
12 elokuuta 2012
merkitään muistiin
Luontoretkeily tai ihan vaan koirien pissittäminen kaksivuotiaan kanssa on ihmeellisyyksiä täynnä. Tänään ihmeteltiin onneksi muuta kuin koirankakkoja. Lapsi tietää mikä on sinisorsa ja sepelkyyhky. Ja paljon muutakin. Kukistakin tunnistaa ainakin orvokit, ruusut, lemmikit ja alsikeapilat. Varmaan paljon muutakin. Hänellä on ihmeellinen muisti ja valtava sanavarasto. Tänään illalla pelkäsi mennä nukkumaan.
09 elokuuta 2012
hei taas!
Luin läpi aikaisemmat tekstini. Tuntuu, että niistä on ikuisuus aikaa. Niin paljon on tapahtunut!
Keväällä kirjoitin graduani, tein viimeisiä tenttejä ja kirjallisia töitä. Viimeinen luento, viimeinen lounas opiskelijaravintolassa.. Valmistelimme muuttoa. Samalla kärsin pahoinvoinnista ja väsymyksestä. Vatsani pyöristyi, olin onnellinen! Ja sitten niskaturvotusultrassa huonoja uutisia. Hiljaisia hetkiä, surullisia katseita, halauksia. Testejä, seurantaa ja kummastelua. Kaiken sen pyörityksen lisäksi gradu kansiin, kypsyysnäyte ja viimeinen artikkeli. Nyt kun katson taakse päin, en tiedä miten sen kaiken tein. En oikeastaan edes muista. Mutta maisterin paperit sain.
Meille olisi marraskuussa syntynyt vauva. Tuntuu ontolta. Loppukevät ja kesä on mennyt palautuessa. Kevät oli niin raskas ja tuntuu, että vasta nyt alkavat voimat olla entisellään. Ensin pidin pystyssä muita ihmisiä ja sitten romahdin vähän itse. Hetken aikaa oli ihan mustaa. Onneksi on saanut vaan olla. Olen lukenut ja leikkinyt lapsen kanssa. Hoitopaikka peruttiin, en katsellut työpaikkoja. Akut oli pakko ladata kunnolla.
Uudessa kodissa on puutarha, joka on toiminut viikonloppuisin terapiapaikkana. Raivaaminen, repiminen, kaivaminen ja istuttaminen. Jokainen uusia nuppu ja puhjennut kukka tarkoittaa, että elämä menee eteenpäin. Että kaikki istutettu ei kuihdu ennen aikojaan. Olen myös saanut nauttia maalien ja tapettien valinnasta, oman näköiseksi tekemisestä. Samalla on joutunut pohtimaan sitä, kuka oikein on ja mistä ihan aidosti tykkää. Kaksi viikkoa ja sitten muutamme uuteen kotiin.
Niin paljon hyvää ja niin paljon surua. Kamalan ristiriitainen olo. Onneksi se kaikki hyvä estää katkeroitumasta. Ja tietysti toivon, että tämä kaikki teki minusta vahvemman ja meidän perheestä myös. Olen alkanut jo katsella työpaikkailmoituksia sillä silmällä, eli vissiin tässä aletaan olla jo ihan voiton puolella.
Toivottavasti lapsi viihtyy huoneessaan, jos ei niin äiti kyllä mielellään muuttaa sinne :) |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)