Luin läpi aikaisemmat tekstini. Tuntuu, että niistä on ikuisuus aikaa. Niin paljon on tapahtunut!
Keväällä kirjoitin graduani, tein viimeisiä tenttejä ja kirjallisia töitä. Viimeinen luento, viimeinen lounas opiskelijaravintolassa.. Valmistelimme muuttoa. Samalla kärsin pahoinvoinnista ja väsymyksestä. Vatsani pyöristyi, olin onnellinen! Ja sitten niskaturvotusultrassa huonoja uutisia. Hiljaisia hetkiä, surullisia katseita, halauksia. Testejä, seurantaa ja kummastelua. Kaiken sen pyörityksen lisäksi gradu kansiin, kypsyysnäyte ja viimeinen artikkeli. Nyt kun katson taakse päin, en tiedä miten sen kaiken tein. En oikeastaan edes muista. Mutta maisterin paperit sain.
Meille olisi marraskuussa syntynyt vauva. Tuntuu ontolta. Loppukevät ja kesä on mennyt palautuessa. Kevät oli niin raskas ja tuntuu, että vasta nyt alkavat voimat olla entisellään. Ensin pidin pystyssä muita ihmisiä ja sitten romahdin vähän itse. Hetken aikaa oli ihan mustaa. Onneksi on saanut vaan olla. Olen lukenut ja leikkinyt lapsen kanssa. Hoitopaikka peruttiin, en katsellut työpaikkoja. Akut oli pakko ladata kunnolla.
Uudessa kodissa on puutarha, joka on toiminut viikonloppuisin terapiapaikkana. Raivaaminen, repiminen, kaivaminen ja istuttaminen. Jokainen uusia nuppu ja puhjennut kukka tarkoittaa, että elämä menee eteenpäin. Että kaikki istutettu ei kuihdu ennen aikojaan. Olen myös saanut nauttia maalien ja tapettien valinnasta, oman näköiseksi tekemisestä. Samalla on joutunut pohtimaan sitä, kuka oikein on ja mistä ihan aidosti tykkää. Kaksi viikkoa ja sitten muutamme uuteen kotiin.
Niin paljon hyvää ja niin paljon surua. Kamalan ristiriitainen olo. Onneksi se kaikki hyvä estää katkeroitumasta. Ja tietysti toivon, että tämä kaikki teki minusta vahvemman ja meidän perheestä myös. Olen alkanut jo katsella työpaikkailmoituksia sillä silmällä, eli vissiin tässä aletaan olla jo ihan voiton puolella.
 |
| Toivottavasti lapsi viihtyy huoneessaan, jos ei niin äiti kyllä mielellään muuttaa sinne :) |
