lämpöä

Olen ollut aina teenjuoja. Maidolla, ilman makeutusta. Varmasti yhdet parhaimmista nuoruusmuistoistani liittyvät teehen ja erityisesti tiikerin päiväuneen. Maku on vahvasti muistissa ja aina sitä juodessani palaan tiettyihin hetkiin Hämeenlinnassa. Nykyisin en kyllä kyseistä teetä kovin usein juo. 

Olen teen suhteen myös melkoinen nipo ja huono tee aamulla voi hyvinkin pilata koko päivän. Pahinta on jos en saa juotua teetä aamulla ollenkaan. Iltaisin taas on pakko juoda rooibos-teetä. Muuten ei uni tule. 

Juon kahviakin, opettelin. Jotenkin se vaan kuului New Yorkiin.  Ja jotenkin se kuuluu siihen hetkeen, kun ei jaksaisi enää yhtäkään luentoa, demoa, seminaaria. Iso latte lämmittää käsiä ja mieltä. Peruskahvi kuuluu välitunneille, opettajan huoneen sohvalle, jäähtyneenä pöydän kulmalle. 

Uusimpana kahvijuttuna on mutterin käyttö. Olen aikaisemmin keittänyt ihan ok litkua keittimellämme. Ei meillä kukaan muu sitä juo ja koko keittäminen on jotenkin surullista. Mutteripannu sen sijaan tekee keittämisestä jännittävän! Porisee, porisee, höyry tupruaa. Sitten maidon lämmitys ja vaahdotus. Päälle vaikka vähän kanelia. Ja vaikka sen hörppii yksin gradukirjojen keskellä, saa siitä silti sellaisen lämpöisen tunteen.

ympyröitä

Meillä piirrellään palloja. Joskus maalataankin. Saatetaan joskus piirtää matokin. Hän keskittyy kieli keskellä suuta. Ojentaa kynän ja sanoo "Äiti. Papu." Ja sitten piirrän Papun ja muutaman muun asian.

Tämä on ristiriitainen asia.
Toisaalta olen pakahtua innosta. Selailen sisustuslehtiä, blogeja ja kauppoja sillä silmällä. Valitsen tapetteja, mietin huonekalujen sijoittelua. Olen jo puoliksi ulkona yliopistolta, riivin viimeiset kurssit kasaan. En jaksaisi enää yhtäkään raporttia, ennakkotehtävää, paritehtävää, ryhmätehtävää, luentoa, reflektiota, tenttiä. Mieli haikaa töihin. Sitten kotiin. Olla äiti ihan täysillä.

Toisaalta. Vatsassa möyrii pelko ja ahdistus. Kaikki ne ihanat ihmiset. Kaikki ystäväni. Kiireettömät lounaat. Kävelyt. Hengästyttävät keskustelut. Luentosalit. Turku. Tämä asunto. Kaikki se jää taakse ja nyt jo kyyneleet polttavat silmiä. En voi tietää kuka jää, kuka unohtuu, unohtaa. Missä olen, mitä teen? Saanko töitä? Soitetaanko, tavataanko? Ehditäänkö? Uuvunko? Olenko yksinäinen?

Siinä se kuvassa nököttää, se uusi koti. Se, joka teki kaikesta niin konkreettista. Enää tämä kevät ja asumme muualla. Aloitetaan uusi elo.

Se koti on ihana. Kaikkea, mitä toivoin. Vaan kuitenkin..

Porvoossa

Käytiin ennen joulua mittailemassa Porvoon katuja. Eräs oli melko muikeana, kun sai lelukaupasta valita itselleen puuauton. Kaupan lattialla suoritetun koeajon ja pitkän vertailun jälkeen hän valitsi punaisen. Se on kuulemma pii-paa. Ja pii-paat on muuten ihan parhaita just nyt!

Porvoon retkeä on muisteltu jälkeen päinkin, sillä Povvoosta ostettiin Kertulle ihan ensimmäinen kaksiosainen yöpuku. Toivottavasti en koskaan unohda sitä riemua, jolla lapsi uutta pyjamaansa hihkuen esitteli isoisälleen. Aikuisten kielelle käännettynä se olisi varmasti mennyt jotenkin näin: "Kato nyt! Tämmönen mulle ostettiin! Nääksä? Täs on niinku housut ja paita! Voiksä uskoo?!"

sit kun

 

Sit ku olen valmistunut, sit ku meillä on isompi koti, sit ku on rahaa, sit ku on aikaa, sit ku sit sit ku! Mikä siinä on, että on pakko koko ajan ajatella näitä sitku-ajatuksia? Tämä hetki on niin hyvä ja arvokas ja onnellinen, miksi en osaa nauttia siitä? Haihatellessani tulevia kiitävät hyvät hetket ohitse.

Koska tämä vuosi tuo tullessaan niin paljon suuria ja uusia asioita, päätin antaa itselleni lupauksen. Pysähdyn ja pyöriskelen nyt tässä onnellisessa ajassa, halin ja pussaan näitä ihania ihmisiä ympärilläni. Havahdun hetkeen ja hyrisen tyytyväisenä. Näitä lupaan itselleni tehdä enemmän. Haaveilen myös, mutta en niin, että haaveet lamauttavat sen hetkisen toiminnan. En niin, että kaikki muu tuntuu toissijaiselta. Tähän liittyy myös kameran reippaampi käyttö. Syksyn aikana suurin osa kuvista on otettu kännykällä. On muka liian kiire tarttua oikeaan välineeseen ja kuvata tätä arkea. Arkea, josta olen kamalan onnellinen.

puolitoista

Hän on jo 1,5-vuotias! 

Niin lyhyessä ajassa on tapahtunut niin paljon. Ja viimeiset kaksi kuukautta on oikein harpottu eteenpäin. Taitoja, tietoja, sanoja ja tapoja. Hänestä on tullut hellempi; halii ja pussaa. On huolestunut kun äidillä on pipi jalassa, tee on kuumaa ja piimä kirpeää. Ilmeilee ja hassuttelee. Osaa kutittaa ja silittää. Kiljuu kutittaessaan niin, että korvissa soi. Tanssii piirii pienii pyörii ja soosottaa sormillaan, tömistää jaloillaan. Rakastaa kyniä ja kirjoja, koirien ruokkimista, piimää, nukkumista ja vesileikkejä. Keppostelee, menee piiloon, piilottaa kätensä hihaan. Rakentaa legoilla ja taputtaa itselleen kun onnistuu. Tekee torneja ja rikkoo ne. Osaa avata vetoketjun ja on tarkka tavaroistaan. Järjestelee ja sisustaa. Tyhjentää tiskikonetta, imuroi ja pyyhkii sotkut pöydältä. Pyyhkii myös äidin ja isin nenät ja kädet. Pesee tukkaa suihkussa ja haluaa laittaa dödöä leikisti kainaloon. Varpaankynsissä on vaalean violettia lakkaa, hiuksissa pysyy pinni korkeintaan kymmenen minuuttia. Raahaa äidin laukkua perässään ja käy välillä ihailemassa itseään peilistä. Komentaa koiria, huutaa heihei ja sanoo kiitti. Sanoo äiti maailman kauneimmalla äänellä ja antaa perään tiukan rutistushalauksen. Vaatii anna, pudistaa päätään ei ja sanoo tomerasti joo. Tuntuu joskus muistavan paremmin asioita kuin vanhempansa. Keskittyy ja on sinnikäs, joskus taas ei ja silloin tavarat lentelevät. Puhisee, pärisee ja sähisee kiukkuisena, nipistää ja pureekin. Leppyy nopeasti, otetaan kirja ja luetaan. Paijataan ja rakastetaan.

Olisi niin paljon muutakin. Ja kun joku kysyy millainen Kerttu on, en osaa sanoa mitään. Ihana, kiva..niin laimeita ilmauksia.

Valloitimme tänään metsät ja polut, istuimme maassa ja tongimme mutaa, niin että sitä oli lapasissa ja nenässä. Taidettiin vähän maistaakin. Ihmettelimme kisailevia oravia, hevosen hännän heilautuksia ja kakkivaa harakkaa sähkölangalla.